12 vuotta Nokialla.
Insinööri.
Tittelit vuosien varrella: projet manager
Master of engineering, industrial management.
Parhaita hetkiä olivat ne tyypilliset insinööriunelmat, että jotain keksitään ja sitten saadaan se vielä markkinoillekin. Aloitimme nollasta, teimme spesifikaation ja hommasimme alihankkijat. Tuli sellainen fiilis, että teki jotain hyödyllistä. Vaikka tykkäsin olla töissä Nokialla, niin lähdön jälkeen yllättävän helppoa oli tajuta, että Nokia ei ole kuitenkaan koko elämä.
Kun kuulin irtisanomisestani aloin heti hakea paikkoja. Lähetin yhteensä yli 70 hakemusta. Seitsemän-kahdeksan prosenttia pääsee haastatteluun, joten aika huono on osumaprosentti.
Pääsin uuteen paikkaan neljä kuukautta Nokialta irtisanomisen jälkeen. Pikkuhiljaa uudessa paikassa pääsin hommaan mukaan. Eron yrityskulttuurien välillä huomaa: uudessa paikassa kollega kysyi pomolta, että miten merkataan työtunnit jos menee asiakkaan kanssa syömään. Se kuulosti oudolta. Nokialla tunteja ei laskettu.
Nokialle tuloni on tyypillinen tarina: Nokia Research Center haki kesätyöntekijää/harjoittelijaa. Sain paikan helposti ja kesän jälkeen mut vakinaistettiin.
Työssä oli parasta se, että aina sai oppia uutta: tuli uusi teknologia, uudet prosessit. Ne kiinnostivat kovasti. Tahti ei ollut liian tiukka. Tehtävät vaihtuivat usein ja olivat mielenkiintoisia. Viimeisessä projektipäällikön tehtävässä mulla oli IC-komponentin tuotekehitystä alihankkijan kanssa, spesifikaation ja softan kehitystä, testaamista ja accessory-välineitten suunnittelua. Varsinkin viime vuosina kun oli senioriteettia, niin pystyin vaikuttamaan omiin työtehtäviini.
Nokia oli hyvä työpaikka.
Työaika oli joustava, eli se venyi myös henkilökohtaisiin tarpeisiin. Itse venyin sitten jos tarvitsi venymistä. Olin töissä ehkä 14 tuntia päivässä, mutta siinä välissä oli vapaa-aikaa. Kun muksu meni nukkumaan illalla, niin katsoin vielä sähköpostit. Toisaalta pystyin hyvin lähtemään kahdelta tai kolmelta töistä. Työkuorma ei ollut liian iso kuin hetkittäin.
Kun huonot ajat alkoivat, multa kuoli neljä projektia putkeen. Kovinta oli kun hävisi viimeinen. Tiesin, että yksi alihankkija oli panostanut tosi paljon niiden omaan tuotekehitykseen ja palkannut yli 20 hengen tiimin, että saadaan suunnittelu tehtyä.
Kun etsin talon sisältä töitä, intra oli täynnä työpaikkoja, mutta työnhaku oli enemmänkin sisäpiirin kähmäilyä. Niiltä lähti kolme projektia kahdeksan kuukauden sisään, eli ne kaverit myöskin tipahti tyhjän päälle. Tuli niskalaukaus. Alihankkijoiden kohtalo söi omaakin motivaatiota.
Kahden ensimmäisen projektin lopettamisen ymmärsi, kolmas oli vähän tiukka ja neljäs ei jaksanut enää kiinnostaa. Sitten pyysin tehtävänvaihdosta. Sitä jobia en enää suostunut tekemään.
Oma lähtöprosessini alkoi siitä, kun sain kuulla, että nykyisenkaltaista tiimiä ei pääkaupunkiseudulla ole enää tulevaisuudessa. Mulle tarjottiin paikkoja Symbianin organisaatiossa, mutta ne oli matalamman kategorian paikkoja, joten kieltäydyin niistä. Mun ja työnantajan intressit eivät kohdanneet.
Paikat oli päätetty etukäteen
Kun etsin talon sisältä töitä, niin tuntui että intra oli täynnä työpaikkoja, mutta työnhaku oli enemmänkin sisäpiirin kähmäilyä. Tuntui, että valinnat oli jo tehty etukäteen. Se vei motivaatiota hakea paikkoja. Varsinkin kun sai soittoja että ”tää ei ole vielä missään tuolla intranetin job marketissa, mutta tällainen paikka olisi auki. Lähetä meille sähköpostia”.
Viimeinen pisara oli kun olin yhdessä haastattelussa Nokia Ulmiin hyvään positioon. Oli menossa kolmas haastattelu ja puhuttiin yksityiskohdista. Haastattelija sanoi, että palkkatoivomukseni kuulosti hyvältä, että pistetään vielä pari sataa päälle. Kuultuaan nykyisen palkkani se muutti mielensä ja sanoi, että ei tällainen palkankorotus tule kuuloonkaan. Sanoin, että nyt riittää. Se oli se viimeinen naula arkkuun. Sen jälkeen en tehnyt enää mitään Nokialla työskentelyn suhteen. Se oli ihan oli viimeinen pisara, mikä käänsi katseen firmasta ulospäin.
Ei oma valinta – vai ehkä sittenkin?
Poislähtö ei ollut oma valintani. Tykkäsin Nokiasta. Loppumetreillä se kuitenkin kohteli niin kaltoin, että ei ollut mitään motivaatiota jatkaa. Ei näkynyt valoa tunnelin päässä enää. Oli henkilökohtainen päätökseni, että en enää aktiivisesti hakenut töitä. Sekin jolta hain ennakkovaroituksen irtisanomisesta sanoi, että kyllähän sinä olisit saanut täältä töitä jos olisit oikeasti halunnut. En mä kai sitten oikeasti halunnut. Ehkä se sittenkin oli vähän oma päätös.
Yritystuen ottamista harkitsin, koska mullahan on maahantuontifirma. Varsinaiseksi yrittäjäksi hakeutumista en halunnut, sillä olen nähnyt millaista yrittäminen on. En missään nimessä voinut kuvitella sitä, että musta tulisi päätoiminen yrittäjä. Se on niin vaikeaa ja raskasta.
Mielummin olen töissä jollakin ja harrastan yrittämistä siinä sivussa. Siksi en lähtenyt tekemään liiketoimintasuunnitelmaa, mikä olisi vaadittu, että olisi saanut yritystuen. Siinä vaiheessa motivaatio oli aika alhainen. Olin vähän masentunut, en jaksanut keskittyä vaikka palkkio olisi ollut hyvä.
Vaikeinta poislähdössä oli oman työhuoneen tyhjentäminen. Oli vaikeaa heittää roskiin kaikki ne hommat, mitä oli tehnyt. Vaikeaa oli myös työyhteisön häviäminen.
Nokialaisuus oli tärkeä osa mun identiteettiä. Jos sanoisin kavereille, että mä olen putkifirmassa töissä, ne ei yhtään tietäisi, mitä mä siellä tein. Mutta jos mä sanoin, että mä olin Nokialla niin kaikille tuli semmoinen kuva että ne tietäisi mitä mä tein. Identiteetti oli aktiivinen, kansainvälinen.
Exit ei ollut tyylikäs
Poislähdön prosessi oli pitkä. Siinä roikutettiin työntekijää aika pitkään. Työvelvoite loppui vasta syyskuussa vaikka työtehtävät käytännössä loppuivat jo toukokuussa. Kävin paljon vielä Ruoholahdessa moikkaamassa kavereita. En osannut vaan olla himassakaan. Menin konttorille, avasin sähköpostin ja kävin syömässä. Ei siellä ollut mitään tekemistä.
Yhden kollegan kanssa istuin samassa huoneessa. Kaikki muut olivat jo muuttaneet Nokia-taloon. Kun saavuin, kysyin: onko täällä mitään tekemistä?”. Sain vastauksen: ”Kuntosalilla kävin”. Erikoisessa tilanteessa olin siinä kyllä.
Irtisanomiskommunikaatio oli ihan syvältä. Tietoa sai vahingossa kuulla jotain kautta. Irtisanomisprosessi meni päin seiniä. Se oli aika tylyä meininkiä. Tajusi oman paikkansa kun HR soitti että voisitko tuoda tavarat pois. Toin repullisen tavaraa, badgen, läppärin, laturin ja puhelimet, annoin sille syliin. Sanoin että tämä on tässä, moro. Exit ei todellakaan ollut tyylikäs
Kun olin ilman työvelvoitetta ja työttömänä, niin silloin sosiaaliset suhteet kukoistivat. Vanhoja kavereita tuli tavattua paljon, pari heistä vielä muutti, autoin rempoissa ja sen semmoista.
Pahaa oloa ei tullut, sillä päteviä kollegoita oli paljon samassa tilanteessa - hekään eivät saaneet töitä.
Kun sanoin, että nyt pääsen töihin, niin ne sanoivat että nähdään sitten kun jäät työttömäksi uudestaan.
Enemmän tuli oltua muksun kanssa myöskin ja tehtyä juttuja sai enemmän aikaa ja tuli mielenkiintoa. Kun peuhasi sen kanssa niin unohtui työpaikkahakustressi ja muut. Se oli mukavaa aikaa.
Kollegoilta vertaistukea
Alkuun tein niin, että kaksi päivää viikossa hain töistä ja loppuviikon olin vapaana. Työpaikkoja oli paljon auki. Yhden työpaikan hakeminen kesti ainakin kolme tuntia. Kun oli kahta työpaikkaa hakenut, niin oli ihan poikki. Siinä se työpäivä sitten.
Pahaa oloa ei tullut, sillä päteviä kollegoita oli paljon samassa tilanteessa - hekään eivät saaneet töitä. Nokian-kollegoilta sain sen vertaistukea. Kun vein lapsen päiväkotiin ja mulla oli verkkarit jalassa, niin yksi isäntä kysyi minulta että mitä urheilulajia mä harrastan. Luuli minun olevan urheilija.
Mä olin oikeastaan ylpeä kun kävin Prismassa yhdeksän maissa mummojen kanssa ja myyjät katteli, että mitä toi kaveri täällä tekee. Huomasi selvästi, että jengi ihmetteli, että miksi toi ei ole töissä. Mutta ei se mitään, mä nautin tilanteesta.
Lopulta oli yllättävän helppoa tajuta, että muut ihmiset käy jossain muualla töissä kuin Nokialla ja niilläkin on ihan hauskaa. Että Nokia ei ole kuitenkaan koko elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti