Jari 42 v.
16 vuotta Nokialla
Teknikko ammattikorkeakoulusta
Tittelit vuosien varrella specialist, head of
Oli kesä. Olin maalaamassa terassia ja teippailin suojapapereita seinään. Käteen osui Esse-lehti, jossa oli juttu “Kauklahden lasitehdas oli koko elämä”. Jutussa kerrottiin tehtaan lopettamisesta. Kuvassa kaksi mummoa istui lasikulhot sylissään. Tajusin, että ei jumalauta – jos nyt en lähde, niin kohta istun keinutuolissa kommunikaattorit sylissä ja mietin, että tuli nähtyä Nokian nousu ja tuho, ja tässä sitä nyt ollaan.
Sain Nokialta yritystuen firman perustamiseen. Olen yksityisyrittäjä ja työnhakija. Samaan aikaan, kun pyöritän yhden miehen firmaani, niin haen töitä. Mitään paniikkia ei kuitenkaan ole. Haen vain mielenkiintoisia paikkoja.
Oma firmani on vain ponnahduslauta seuraaviin korporaatioduuneihin. Haluaisin edelleen tehdä hyviä juttuja hyvässä jengissä.
Olisihan se älyttömän mageeta jos oma firma onnistuisi ja voisi palkata 4-5 kaveria. Nyt kun firma on uusi, niin itsetunto ei ole ihan kohdallaan. Pieni epäilys on siitä, että tuleeko yrityksestä fyrkkaa. Tarvitsisin ison asiakkuuden.
Pääsin Nokialle 1990-luvulla, jolloin palkattiin paljon väkeä. Muistan aina miltä tuntui kun kuulin, että saisin työpaikan ja 9000 markkaa palkkaa. Soitin heti mutsille. Muistan aina miten ylpeä mutsi oli.
Nokialaisuus oli mageeta pitkään. Olen ylpeä siitä, että sain olla mukana. Vasta viime vuosina firma on kokenut inflaation.
Ennen lähtöäni työ meni sellaiseen moodiin, että jouduin luovimaan kilpailevien intressien keskellä. Ei ollut yhteistä näkemystä. Alkoi kyräily, hyvä fiilis ja tekeminen hävisivät. Kilpailu talon sisällä oli kovaa ja ihmiset taistelivat omien paikkojensa puolesta.
Mitään kaunaa en lähdöstäni kanna. Se oli loppupeleissä oma valintani. Olisin saanut toisen paikan talon sisältä. Totesin kuitenkin, että vaikka miten paljon tykkäisin itse duunista, niin koko organisaatio on rakennettu, niin että kaikki aika menee taisteluun tuulimyllyjä vastaan. On vastuuta, mutta ei omaa tiimiä ja budjettia.
En halua sellaista suojatyötä, jossa ollaan vaan ja ihmetellään. Ajattelin, että vaikka kuinka paljon pelottaa, niin koitetaan ja pistetään firma pystyyn.
Nokia on kohdellut ihmisiä älyttömän hyvin. Firma teki meidän lähtevien puolesta uskomattoman paljon. Jossain muualla voi olla vain 2 kuukauden irtisanomisaika. Meillä on paljon paremmin.
Kun hain töitä, niin yhdessä työhaastattelussa tenttasivat pitkään, että mitä minä olen käytännössä tehnyt. Sanoivat, että nokialaiset aina puhuvat, että ”me tehtiin”. Kerro, mitä sinä teit konkreettisesti: oletko vain koordinoinut ja raportoinut.
Lähtö on mennyt aika fine. En hypännyt tyhjän päälle, koska mulla on oma firma. Lisäksi opiskelen, kehitän itseäni.
Työkavereilta tuli sellaisia kommentteja ”voi vitsi sä pääset pois”. Niillä alkaa olla takki ihan tyhjä.
Ne ketkä jäivät sinne ovat hirveässä tilanteessa, koska kone puristetaan nyt sellaiseen kondikseen, että läskit pois. Ne raukat, jotka sinne jäivät, joutuvat tekemään järjettömän paljon töitä. Samalla odottavat uusia yt-neuvotteluita.
Varsinaista häpeää en irtisanomisestani tunne, mutta jos vien tytön aamulla päiväkotiin, niin en välttämättä mene verkkarit jalassa tyyliin ”hei, mulla ei oo duunia”. Enkä välttämättä kadulla huutelisi, että ”perkele multa meni duuni”.
Itse asiassa kyllähän mä teenkin duunia kotona. Tuntuu vähän samalta kuin silloin kun pidin Nokian aikaan etäpäivää. Heitän lippalakin päähäni ja päälleni vähän rennommat vaatteet.
En koe jääneeni yksin. Mutta raja on hyvin häilyvä. Yritän joka viikko treffata jotain ihmisiä ja käydä lounaalla. Viedä asiakkuuksia eteenpäin. En jää kotiin kalsarit jalassa ja parta ajamatta. Muuten kokisin pian, että ei musta ole mihinkään.
Haluaisin luottaa edelleen siihen, että jos teen hyviä juttuja, mut huomataan. Koen, että olen hyvä tyyppi ja haluan ajatella, että hyvät tyypit pärjää. Katsotaan, kuinka käy.
16 vuotta Nokialla
Teknikko ammattikorkeakoulusta
Tittelit vuosien varrella specialist, head of
Oli kesä. Olin maalaamassa terassia ja teippailin suojapapereita seinään. Käteen osui Esse-lehti, jossa oli juttu “Kauklahden lasitehdas oli koko elämä”. Jutussa kerrottiin tehtaan lopettamisesta. Kuvassa kaksi mummoa istui lasikulhot sylissään. Tajusin, että ei jumalauta – jos nyt en lähde, niin kohta istun keinutuolissa kommunikaattorit sylissä ja mietin, että tuli nähtyä Nokian nousu ja tuho, ja tässä sitä nyt ollaan.
Sain Nokialta yritystuen firman perustamiseen. Olen yksityisyrittäjä ja työnhakija. Samaan aikaan, kun pyöritän yhden miehen firmaani, niin haen töitä. Mitään paniikkia ei kuitenkaan ole. Haen vain mielenkiintoisia paikkoja.
Oma firmani on vain ponnahduslauta seuraaviin korporaatioduuneihin. Haluaisin edelleen tehdä hyviä juttuja hyvässä jengissä.
Olisihan se älyttömän mageeta jos oma firma onnistuisi ja voisi palkata 4-5 kaveria. Nyt kun firma on uusi, niin itsetunto ei ole ihan kohdallaan. Pieni epäilys on siitä, että tuleeko yrityksestä fyrkkaa. Tarvitsisin ison asiakkuuden.
Muistan miten ylpeä mutsi oli
Pääsin Nokialle 1990-luvulla, jolloin palkattiin paljon väkeä. Muistan aina miltä tuntui kun kuulin, että saisin työpaikan ja 9000 markkaa palkkaa. Soitin heti mutsille. Muistan aina miten ylpeä mutsi oli.
Nokialaisuus oli mageeta pitkään. Olen ylpeä siitä, että sain olla mukana. Vasta viime vuosina firma on kokenut inflaation.
Ennen lähtöäni työ meni sellaiseen moodiin, että jouduin luovimaan kilpailevien intressien keskellä. Ei ollut yhteistä näkemystä. Alkoi kyräily, hyvä fiilis ja tekeminen hävisivät. Kilpailu talon sisällä oli kovaa ja ihmiset taistelivat omien paikkojensa puolesta.
Mitään kaunaa en lähdöstäni kanna. Se oli loppupeleissä oma valintani. Olisin saanut toisen paikan talon sisältä. Totesin kuitenkin, että vaikka miten paljon tykkäisin itse duunista, niin koko organisaatio on rakennettu, niin että kaikki aika menee taisteluun tuulimyllyjä vastaan. On vastuuta, mutta ei omaa tiimiä ja budjettia.
Nokia on kohdellut ihmisiä älyttömän hyvin
En halua sellaista suojatyötä, jossa ollaan vaan ja ihmetellään. Ajattelin, että vaikka kuinka paljon pelottaa, niin koitetaan ja pistetään firma pystyyn.
Nokia on kohdellut ihmisiä älyttömän hyvin. Firma teki meidän lähtevien puolesta uskomattoman paljon. Jossain muualla voi olla vain 2 kuukauden irtisanomisaika. Meillä on paljon paremmin.
Kun hain töitä, niin yhdessä työhaastattelussa tenttasivat pitkään, että mitä minä olen käytännössä tehnyt. Sanoivat, että nokialaiset aina puhuvat, että ”me tehtiin”. Kerro, mitä sinä teit konkreettisesti: oletko vain koordinoinut ja raportoinut.
Lähtö on mennyt aika fine. En hypännyt tyhjän päälle, koska mulla on oma firma. Lisäksi opiskelen, kehitän itseäni.
Läskit pois
Työkavereilta tuli sellaisia kommentteja ”voi vitsi sä pääset pois”. Niillä alkaa olla takki ihan tyhjä.
Ne ketkä jäivät sinne ovat hirveässä tilanteessa, koska kone puristetaan nyt sellaiseen kondikseen, että läskit pois. Ne raukat, jotka sinne jäivät, joutuvat tekemään järjettömän paljon töitä. Samalla odottavat uusia yt-neuvotteluita.
Varsinaista häpeää en irtisanomisestani tunne, mutta jos vien tytön aamulla päiväkotiin, niin en välttämättä mene verkkarit jalassa tyyliin ”hei, mulla ei oo duunia”. Enkä välttämättä kadulla huutelisi, että ”perkele multa meni duuni”.
Itse asiassa kyllähän mä teenkin duunia kotona. Tuntuu vähän samalta kuin silloin kun pidin Nokian aikaan etäpäivää. Heitän lippalakin päähäni ja päälleni vähän rennommat vaatteet.
En koe jääneeni yksin. Mutta raja on hyvin häilyvä. Yritän joka viikko treffata jotain ihmisiä ja käydä lounaalla. Viedä asiakkuuksia eteenpäin. En jää kotiin kalsarit jalassa ja parta ajamatta. Muuten kokisin pian, että ei musta ole mihinkään.
Haluaisin luottaa edelleen siihen, että jos teen hyviä juttuja, mut huomataan. Koen, että olen hyvä tyyppi ja haluan ajatella, että hyvät tyypit pärjää. Katsotaan, kuinka käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti